Korvan anatomia

Korva, kuten muutkin ihmiskehon elimet, on melko hämmästyttävä ja hieno kokonaisuus. Pienet osaset tekevät saumatonta yhteistyötä jotta voisimme kuulla ja aistia äänien korkeuksia, voimakkuuksia, sävyjä ja suuntia. Kuulemisen lisäksi ne toimivat myös omana, henkilökohtaisena "vatupassinamme": korvassa sijaitsevat myös tasapainoelimet.

Korva jaetaan ulko-, väli- ja sisäkorvaan
Ulkokorvaan kuuluuvat korvalehti ja korvakäytävä. Korvalehden tehtävä on kerätä ja vahvistaa ääniaaltoja ja suojata korvakäytävää. Eläinten liikkuvat korvalehdet parantavat äänien kuulemista ja havaitsemista. Ihmisilläkin on olemassa korvien liikutteluun tarvittavat lihakset ja aikoinaan sisäkorvan lihakset muuttivat ihmisellä korvien asentoa niin, että ne kääntyivät ääntä kohti. Ihmisen korvat eivät enää liiku ja hyvin harva hallitsee korviensa lihaksia niin, että pystyisi korviaan heiluttelemaan.

Korvakäytävä päättyy tärykalvoon. Tärykalvolla ääniaallot muuttuvat mekaaniseksi liikkeeksi jotka siirtyvät kuuloluille. Kuuloluut sijaitsevat ilmapitoisessa välikorvassa ja ne ovat ihmisen pienimpiä luita. Niiden tehtävänä on säädellä, joko voimistaa tai vaimentaa, tärykalvon välittämiä värähdyksiä sisäkorvalle.

Ihmisellä on kolme kuuloluuta: vasara, alasin ja jalustin. Nimensä ne ovat saaneet muotonsa takia. Kaikilla nisäkkäillä on kolme vastaavaa korvaluuta, muilla selkärankaisilla yksi, kaloilla ei yhtään.

Vasaraluu on kiinni tärykalvossa ja se siirtää ääniaallot kuuloluuketjuun. Ensin ne siirtyvät alasimeen ja lopuksi jalustimeen. Jalustin on korvan sisin kuuloluu ja se välittää kuuloluuketjun värähtelyn eteisikkunan kautta sisäkorvaan. Jalustinluu on pienin ja kevyin ihmisen luista, se on vain n. 3 mm pitkä. Jalustinluun alla on stapediuslihas joka jäykistää kuuloluiden toimintaa voimakkaiden äänien yhteydessä. Sen tehtävä on suojata sisäkorvaa. Tämä lihas ei kuitenkaan ehdi reagoida yht´äkkisiin koviin ääniin (esim. laukaus) ja tästä aiheutuu lihaksen jäykistyminen ja korvien lukkiutuminen.

Sisäkorvassa sijaitsevat simpukka ja kaarikäytävät. Simpukka on kierteinen, nestettä sisältävä elin, jossa sijaitsevat kuuloaistinsolut. Simpukan basilaarikalvon värähtely saa kuuloreseptorisolut liikkumaan ja niiden värekarvojen osuessa ns. katekalvoon lähtee hermoimpulssi isoaivokuoren kuuloalueelle. Karvasolujen karvat ja niitä ympäröiviät tukisolut muodstavat Cortin elimen. Tämä herkkä kokonaisuus saa aikaan kokemuksen äänestä ja sen ominaisuuksista.

Sisäkorvassa olevat kaarikäytävä, sekä soikea ja pyöreä rakkula ovat ne elimet, joilla aistimme liikettä ja pään asentoa. Kaarikäytäviä on kolme, etummainen, takimmainen ja horisontaalinen. Kaarikäytävien päissä on aistinsoluja ja kun pään asento muuttuu, kaarikäytävien sisällä oleva neste liikkuu ja ärsyttää aistisoluja joiden kautta tieto välittyy aivoihin. Joskus kaarikäytäviin kertyy nestettä painavanpaa sakkaa ja silloin pään liikkeet saavat aikaan virheellisiä aistimuksia. Tätä ilmiötä kutsutaan hyvänlaatuiseksi asentohuimaukseksi. Tila on vaaraton ja menee useimmiten ohi itsestään.

Ihmisen kuuloalue on noin 20–20 000 Hz. Kun kuuloaisti iän myötä heikkenee, korkeimmat taajuudet heikkenevät yleensä ensimmäisinä.

Äänen suunnan aistiminen perustuu siihen, että äänellä on eri korvaan korvaan eri matka. Jos toinen korva on kuuro tai peitetty, äänen suunnan havaitseminen on paljon vaikeampaa. Koska korkeilla äänillä on lyhyt aallonpituus – muutamasta senttimetristä muutamaan kymmeneen, niiden tulosuunta on helppo arvioida hyvinkin tarkasti. Matalien äänien tulosuuntaa ihmisen on hyvin vaikea, jopa mahdoton paikallistaa. Tästä syystä esim. äänentoistolaitteissa yksi bassokaiutin riittää, kun taas korkeille äänille tulee olla useampia lähteitä.
Kuvalähde Kuuloliitto (ent. Kuulonhuoltoliitto)